Kiirastorstai. Aprillipäivä. Alkaako Sinustakin tuntua, että pohjolan valon kantaminen on aika raskasta? Kuka on se Suomi, josta puhutaan, joka tekee sitä, on tätä mieltä ja toimii itseään vastaan? Ei se ole ainakaan minä. Minulla ei ole muuta yhtymäkohtaa Suomeen, joka tänä päivänä uutisissa touhuaa, kuin itse tämä maa ja sen kansa. Nämä molemmat ovat niin tiukasti sydämessäni, että olen päättänyt täällä pysyä ja tätä maata rakentaa, vaikka kuinka vastavirtaan tätä työtä joutuisi tekemään.
Suomi on pudonnut omasta puustaan, se on vajonnut syvään teknokraattiseen uneen, jossa paisuteltuja ja keinotekoisia ongelmia ollaan ratkaisevinaan teknisellä ja materialistisella muotiajattelulla. Tosiasiassa valtio on valjastettu suurten rahansaalistajien velkarahoituslaitokseksi ja väkivaltakoneiston käyttäjäksi.
Media ei ole vallan vahtikoira, vaan tämän vallan sylikoira ja äänitorvi. Se yhdenmukaistaa pelon avulla todellisuuden ja näkökulmat mielivaltaiseksi laumasieluisuudeksi, totalitaristiseksi sentimentalismiksi, jossa yhdenmukaisuus ja tasapäisyys on ainoa arvo. Totuus ei merkitse mitään. Me olemme vajoamassa hyvin nopeasti avoimesta yhteiskunnasta globaaliin korporaatiokommunismiin, ihan täyteen totalitarismiin. Tätä ajetaan kauniilla retoriikalla ja teknokraattisilla lupauksilla utopiasta, jossa asiantuntijuus voittaa ongelmat. Itse asiassa olemme jatkamassa sitä toimintaa, joka meidät on kriisiin ajanut, nyt vain globaaliksi ”uudeksi maailmanjärjestykseksi” laajennettuna.
Tämän tapaista maalailua tilanteen kriisiytymisestä voisi jatkaa sivukaupalla, loputtomina kirjoituksina, joita kukaan ei jaksa lukea. Pohjimmiltaan kyseessä on henkinen kriisi. Henkisen hapenpuutteen johdosta, emme pysty näkemään tämän maan tulevaisuutta. Meillehän opetetaan, että kansallisvaltiot kuuluvat historiaan ja nyt on käytettävä laajempaa tietoisuutta. Mutta emme me näe maailmankaan tulevaisuutta oikein. Teknologian, alikehittyneen sosiaalisuuden ja tätä seuraavan yhdenmukaisuuden vaatimusten ahtaassa raamissa eivät yksilölliset kyvyt ja niistä kumpuava tulevaisuustahto pääse kehittymään. Niinpä ajaudumme teknokraattien, byrokraattien ja transhumanistien dystopiainspiraatioiden painajaiseen. Mutta eihän meidän ole pakko…
Kansallisvaltio ei henkisessä mielessä, henkisen maailmankatsomuksen mukaan, vanhene koskaan. Tällainen yhteiskunnallinen muodoste on tietyn ihmisjoukon edustajia ohjaavan ja inspiroivan kansanhengen maallinen keho, ilmiasu. Se on sitä valoineen ja varjoineen. Suomi, sellaisena kuin se elää tällaisen 58-vuotiaan sielussa on kansanhenkenä kaunis; rehellinen, moraalinen, vahva, totuudellinen. Ja tämän hengen ohjaama kansa on vielä lähellä luontoa ja sen henkiä, sen henkisyyttä. Sitä hyvää ja oikeudentuntoista, mikä tässä kansassa elää, minä rakastan. Tiedän, että se elää. Se elää mediapainajaisen itsensä ja sen tuottaman pelon ja pahoinvoinnin alla, takana, yllä ja läpi. Se elää ihmisten kasvoissa, hymyissä, äänessä, hyräilyissä, ironisissa vitseissä, arkijärjen naurunpurskahduksissa, kyynelissä, antamisessa.
Tällainen oikea suomalaisuus hyväksyy ja kiinnostuu erilaisuudesta, mutta ei tee siitä uutta syrjinnän ja erottelun muotoa. Suomi, merkityksessä suomalaiset, on kaunis ja moraalinen kansa, jolla on kaunis ja erityislaatuinen maa. Siitä varjosta en edes halua paljon puhua. Haluan, että joku kanssani näkee saman kuin minä, toivon niin.
Ei minulla mitään globaalia tietoisuutta vastaan ole. Mutta: se, miten globalismia ajetaan eteenpäin, tuottaa takuulla ja varmasti täyden dystopian, yhä suurempaa kurjuutta ja alistamista yhä suuremmalle joukolle. Talous edellä ei voida rakentaa globaalia tietoisuutta. Se on 1%:n ahneuden tietoisuutta. Globaalia voi olla kaiken osaamisen, taiteen, tieteen ja oikeudenmukaisuuden jakaminen. Kansallisvaltiot kantavat oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon ideoita ja ihanteita omilla poluillaan, oman kehityksensä kaarilla. Luuleeko joku, että ihmiset jakavat kaikkialla samat tasa-arvon ihanteet ja mallit? Talodestakin voi tulla globaali verkko, mutta se on pohjimmiltaan luottamukseen perustuvaa, jolloin se on jossakin määrin paikallista. Kun paikallisiin olosuhteisiin sopiva vahva ja elävä talous saa rauhassa ja vapaudessa muodostaa liittymiä, assosiaatioita, hyvistä ja maineikkaista liittymistä voi kasvaa yhä suurempia terveen talouden verkkoja.
Miksi tällaisesta kokeneemmasta kaverista näyttää, että se valo, jota Suomi kantoi, on katoamassa yleiseen ja täysin suhteellistuneeseen globaaliin paskanruskeaan maalisekoitukseen? Otan riskin ja puhun väreistä niiden ideaalisessa merkityksessä, niiden sielullisesta laadusta käsin. Me voimme kohdata ja liittää maailman laatujen erilaisuuksia kolmella tavalla. Tai kolmella tasolla… Me voimme nähdä ja kohdata ne saman tason erilaisuutena, sateenkaaren kaikkina väreinä ja yhdistellä niitä taiteellisesti luoden. Tai me voimme liittää ne korkeammalle tasolle, siihen valoon, jossa kaikki on yhtä, kaikki on yhteisen alkuperän ykseyttä. Kolmas vaihtoehto on se, että me emme kunnioita mitään erilaisuutta. Me vain oman itsekeskeisyytemme ylemmyydessä kuvittelemme, että kaikki ihmisyyden laadut voi vain sekoittaa yhteen ja maalata sillä koko maailman. Paskat.
Valo tulee pohjolasta… Mutta ei itsestään. Valo on aina valittava, se on työtä, se on tietoisuutta. Sille valolle, mikä meissä yksilöinä ja kansana, elää, on omistauduttava. Kaikkien niiden, jotka kokevat totuudellisuuden omantunnon pistävän sielunsa saamattomuutta, on noustava omaan voimaansa.
Onko kaikki ihan okei? Onko Sinusta oikein, että keskusjohtoinen hallintorakenteemme rikkoo kaikkia omia sääntöjään? Onko oikein, että perustuslain yli ajellaan päivittäin, kun etsitään epäloogisia ja alistavia tapoja viedä kaikki yksilölliset sielunvoimat värittömään ja ahdistavaan laumasieluisuuteen?
Suomi oli valon laboratorio jo ennen syntymistään. Autonomian ajan parhaat vuodet olivat aikaa, jolloin Venäjän uudistusmielinen keisari Aleksanteri II, antoi Suomelle ne vapaudet, jotka olisivat olleet aivan liikaa takapajuiselle venäläiselle yhteiskunnalle. Aleksanteri teki Suomesta valon laboratorion, yhteiskunnallisen kokeilun, kehitysprojektin, josta tuli hetkeksi demokratian kehityksen johtotähtiä. Tämä oli itsenäisen Suomen synnyttämiseen päättyvän kansanhengen raskauden valoaikaa. Synnytystuskat alkoivat sortovuosina, kun synnytyskanavan vastavoima vahvisti kansan kohtaamaan syntymänsä traumat ja kohtalonsa kantamisen.
Ehkä joku meidän valitsemistamme päättäjistä tosiaan kollektiivisen tietoisuutensa poimuissa kantaa jopa tätä ajatusta. Ehkä hän jopa kuvittelee, että tämä kieriminen ja kuolleen esittäminen ulkopuolisen poliittisen ja taloudellisen vaikuttamisen edessä on esimerkillistä valon kantamista. Ehkäpä. Miten kaikkien naurettavaksi asettuminen ja sotapolitiikan pelinappulaksi asettuminen palvelee tätä maata ja kansaa, jonka kantamat ideaalit voisivat todella olla tulevaisuuden visioiden hakuvalo? Millä oikeudella? Minä en ole mandaattia antanut tällaiseen, enkä koskaan tule antamaan.
Voimmehan ”me” saada vaikka muutaman palkkioviran antautumalla liittovaltiokehitykseen. Mikään näistä kertaluontoisista toimista, joilla oikeusperiaatteet ja päätökset romutetaan, ei ole koskaan ollut kertaluonteinen. Se, että Suomi velkaantuu rajusti rahoittaakseen eurovaluuttayhteisön koossa pysymistä, on yksiselitteisen tuhoisaa politiikkaa, kuten osaavammat voivat eritellä. Nyt näin vaalien (ehkä) kynnyksellä alkaa tällaista samansuuntaista poliittista retorista muminaa kuulua jopa hallituspuolueiden edustajilta.
Minulle, astrologisestikin ajattelevalle, se, että ”kosmoksen hengitys”, kuunsolmuakseli, nutaation leikkauspisteet yhtyvät Suomen syntymäauringon voimiin, tarkoittaa Itsensä Muistamista. Meidän täytyy muistaa, millä kansallisella rakkaudella ja tahdonvoimalla tämä maa on synnytetty ja kasvatettu. Me emme ole esimerkki tässä hölmön, kiltin tytön mallioppilaan roolissa. Suomi on neito, jolla on oikeus omaan historiaansa ja omaan valoonsa. Me emme palaa mihinkään, me katsomme eteenpäin. Luonto on meidän elämänvoimiemme perusta, eikä sitä kahlita kuntoon ihmismegalomanian insinöörimielellä. Luonto osaa korjata itsensä, jos me suostumme elämään ja tuottamaan sen ehdoilla. Meillä on globaalia teknokratiaa johtamassa muutama upporikas omaan tärkeyteensä sairastunut mielipuoli. Miksi meidän pitäisi luottaa heidän visioonsa tulevaisuudesta? Meillä on ratkaisuja, jotka ovat ilmeisesti liian yksinkertaisia ja ilmeisiä. Lupaan kirjoittaa kaikesta siitä, minkä uskon todella ja todellisuuden mukaisesti rakentavan tulevaisuutta. Jos te haluatte…
Olemme nuori kansakunta, neito, joka ymmärtää. Me olemme herkkä, voimakas, valoisa. Löytäkäämme rakkaus, eläkäämme se todeksi. Sellaisena kuin olemme, sellaisena, joksi kasvamme, juuri nyt.
- Timo Kalliokoski
